Mitä otan mukaan ensivuoteen?

Jaa tästä:

Otan mukaan itseni….

Tämän kuvan alt-attribuutti on tyhjä; Tiedoston nimi on 98_sp.jpg

Vuosi 2018, on ollut hyvin ottava ja antava vuosi.

Alkuvuosi meni miettiessä, mitä tekisin isona. Onneksi eräänä päivän, paikallislehti toi ilmoituksen seuraavan syksyn koulujen aloitus paikoista. Huomioni saatiin hyvin herätettyä, sillä yksi lehden sivu oli kokonaan pinkki. Ajattelin, että tässä täytyy olla nyt jotain, kun näin paljon on väriä. Pinkki väri, tai magenta tai purppura, rakaalla lapsella monta nimeiä. Väri oli joka tapuksessa todella silmiin pistävä. Tämä väri kertoo minulle muutoksesta.

Sivu oli täynnä syksyn 2018 aloittavia tutkintoja. Niitä oli paljon, ajattelin sivun puolessa välissä, että ei tämä tainnutkaan olla mua varten. Kehossani kuitenkin tuntui aivan muulta. Vatsassa oli perhosia, sanoin itselleni, että katso nyt vaan sivu loppuun asti…

Olin jäänyt toistamiseen työttömäksi. Työttömyys, joka on yhteiskuntamme kulmakivi. Työttömiin suhtautuminen ja heistä ajatteleminen, on vielä monella lapsen kengissä…

…..ei ole kauankaan, kun minulta kysyttiin? Mitä olet mokannut, kun olet työttömänä. Minulla loksahti suu auki. Ei ole totta, että tänä päivänä ajatellaan, että työtön ihminen on sellainen, joka on mokannut.  No ei ollut ensimmäinen kerta, kun sain hoitajana perustella työttömyyttäni.

Syy ei ole hoitovirhe tai mikään muukaan vastaavaa. Syy on ollut mm. rakennusten ympäristötekijät, tai on aika vaan jatkaa matkaa. Yksinkertaisesti kyseessä voi olla, että asiat on vain asetetava tärkeysjärjestykseen. Työttömyys ei todellakaan takoita mokaamista.

Työttömyys voi olla uusi mahdollisuus. Mahdollisuus tutkia itseään, arvojaan, sitä mitä hauaa elämältä.  Sen sanon, että jokainen kokemus, jokainen työ, ovat antaneet minulle todella paljon.

Joka tapauksessa haluisin tälle työttömyydelle lopun. Haluan olla jotain muuta. Haluan kuulua johonkin, olla osa jotakin. Toki olen edelleen sivutoiminen yrittäjä, mutta se ei riitä tällä hetkellä tuomaan elantoa perheeseeni. Oli keksittävä jotain uutta. Toivonkin, että jonain päivän elättäisinkin itseni ja perheeni yritykselläni.

Nyt tunsin, että nyt on astuttava seuraavalle portaalle. Tahdon vaikuttaa, kehittää, luoda uutta, parantaa ja olla osa ihmisten hyvinvointia.  

Luin pinkkiä sivua. Katse pysähtyi, siinä se oli, YAMK hyvinvointikoordinaattori tutkinto. Kehossani kävi valtava kuuma aalto. Sydän tykytti, kädet hikosivat, tuntu kuin olisin noussut puoli metriä ilmaan.

Samassa vanha Heli tuli esille, no ei sinusta ole sinne, et pääse kuitenkaan, et ole edes ylioppilas! Tyrkkäsin itseäni, nyt et kyllä ala…

Ajattelin, tämä on merkki. Minun on haettava tuonne kouluun.  Jos minun kuuluu sinne mennä, niin minä pääsen sinne. No niin siinä sitten vain kävi, että pääsin kouluun. Kyllä mä muuten niin tanssin ja hypin. Sanoin itselleni, että pääsin vaikka en ole ylioppilas…

Huomasin, kuinka tämä vanha pinttymä kulkee minunkin energioissani. Ihminen on vain jotain, kun on ylioppilas. Tämä on todella vanhanaikaista ajattelua. Todellisuudessa törmään kyllä vieläkin tähän ajatukseen. Siihen, kuinka arvotamme ihmisiä koulutuksen mukaan.

Eikös me olla, jokainen ansaittu oma ihmis- arvomme. Toki arvo lähtee meistä itsestämme ja siitä, miten arvotamme omaa itsearvoamme. Tuleeko se työn kautta, vai jotenkin muuten. Meidän jokaisen tulee itse arvostaa itseämme.

Joten tästä kokemuksestani otan mukaan vuoteen 2019;  Uskon ja luottamuksen itseeni.

Hain kesätöitä, tarjouduin töihin vanhusten pariin. Ihana oli kokea, että minun ammattitaitoani arvostettiin. Kiitollisena sain mahdollisuuden kokeilla, pysytynkö työskentelemään sisäilma oireideni kanssa sellaisissa tiloissa, missä on haasteita ympäristötekijöiden kanssa. Olen todella kiitollinen, että sain mahdollisuuden kokeilla. Oli todella rikastuttavaa nähdä vanhuksia, löytää jälleen se sairaanhoitajan ammattitaito.

Sisäilma oireet tulivat pintaan, mutta en antanut periksi. Pyrin olemaan siellä missä minua tarvittiin, eli vanhusten luona. Siellä missä ei ollut ongelmaa sisäilman kanssa. Halusin ajatella, että olen vanhuksia varten ja annoille heille läsnäoloa. Tein itseni kanssa testin, kuinka työtä voi tehdä niin, että pysähtyy ja on läsnä.

Pysähtyä kuutelemaan, aistimaan, havainnoimaan asioita kulloisessakin hetkessä. Se oli mieletön kokemus, kun antoi itselle luvan olla hetkessä, unohtaen aikataulun. Pienillä teoilla sai monen vanhuksen silmät syttymään.

Joten tästä kokemuksestani otan mukaan vuoteen 2019; Läsnä olemisen taidon kiireenkin keskellä, ja annan sisäisen auringon paistaa muillekin.

Kesällä oli tyttäreni rippijuhlat. Hän sai juhlistaan sellaiset, kuin toivoi. Teema väriksi tytär valitsi punaisen. Punainen kertoo, omasta voimasta ja siitä, että on arvostettu sukunsa jäsen. Moni vieras oli pukenut ylleen jotain punaista.

Minulle ja varmaan monelle vieraallekkin, juhlissa yksi koskettavin hetki oli, kun soitin tyttärelleni Anna Puun kappaleen Mestaripiirros. Siinä lauletaan, kuinka Luoja piirsi ja valmisti sut. Kappaleen soidessa minä aloin itkemään.

Itku tuli niin syvältä sydämestä, tuntui kuin olisin pakahtunut. Se oli sellainen itku, joka tuli voimalla, tärisin ja vapisin.  Halusin ketoa lapselleni, kuinka merkityksellinen, ainutlaatuinen hän on. Hän riittää juuri sellaisena, kuin on…

Ei ole mitään niin suurta, tai niin pientä, ettemmekö selviä siitä yhdessä. Yhdessä olemme vahvempia.

Joten tästä kokemuksestani otan mukaan vuoteen 2019; Kyvyn nähdä jokaisen, niin myös itseni ainutlaatuisuuden ja kauneuden sekä tiedon siitä, että kenenkään ei tarvitse selvitä elämästä yskin.

Syyskuussa aloitin koulun. Alkuun tuntui, että en ymmärrä mistään mitään. No olikos tuo ihme, sillä valmistuin AMK sairaanhoitajaksi ja kätilöksi 20 vuotta sitten.  No syksy minulla meni opetellessa, kuinka opiskellaan.

Opintojen alussa törmäsin heti vanhaan kipupisteeseeni, luki- ja kirjoitushäiriöön.  Asia nosti minussa pintaan vahvoja tunteita. Ne kokemukset nousi keholleni, ne oli niitä, joita minulle oli sanottu kirjoittamisesta. Pintaan nousi tunne, kun tulee kiusatuksi. Onneksi tänä päivänä asiaan suhtaudutaan koulumaailmassa eri tavalla, kuin ennen. Työpaikoilla olisi vielä paljon kehitettävää.

Mottoni; Osaan, pysytyn, selviän, sillä en ole tyhmä, vaikka kirjoittaminen on haastavaa.

Joten tästä kokemuksestani otan mukaan vuoteen 2019;  Osaan ja pystyn pitämään puoliani ja oikeuksiani sekä hyväksyn itseni kaikkieni ominaisuuksieni kanssa.

…kokemus mihin sanat eivät tahdo riittää.

olla lähellä, muuta niin kaukana, vai onko….

Kohtasin elämässäni sellaisen hetken, kun en tiennyt kuinka tässä käy.  Tunsin sisälläni pelkoa, hätää, epävarmutta, mutta samalla luottamusta, uskoa ja toivoa. Kokemus olla hetkessä, kun läheinen ihminen käy jossain kaukana. Käy koskettamassa enkelten siipiä.

Olemalla läsnä tälläisessä hetkessä, oli minulle ihmisenä todella merkityksellinen kokemus. Vaikka hoitajana, olenkin ollut monta monituista kertaa kuoleman äärellä, nyt se oli aivan eri asia. Nyt tiedän, mitä on olla oikeasti läsnä hetkessä, kun ollaan sen oven luona, joka vie toiseen maailmaan. Uskaaltaa olla paljaana, auki, täynnä tunteita ja kysymyksiä. Ei askelta edessä, eikä jäljessä. Sillä niin, kuin tiedämme, emme tiedä tässä tietoisuudessa syntymää, emmekä kuolemaa.

On hyväksyttävä, vain tämä hetki. Uskallettava olla juuri siinä kohtaa elämän polkua, mikä meille tarjotaan. Sietää kaikkia tunteita, itkeä peittelemättä, ottaa vastaan kaikki apu, mitä voidaan antaa. Uskaltaa ottaa vastaan myös Jumalan rakkaus. Antaa enkelten koskettaa.

En voinut olla, kuin oma itseni. Olla yhtäaikaa herkkä, henkinen ja tietoinen asioista mitä emme paljain silmin näe. Unohtamatta minussa olevaa sairaanhoitajaa. Sitä tietoa ja taitoa. Uskaltaa laittaa kädet ristiin ja yhdistää kaikki olemuspuoleni ja rukoilla.

Tämä kokemus, minkä kerron seuraavillekin sukupolville. On kokemus mikä oli niin ihmisenä, kuin hoitajana, valtavan suuri kokemus. Olen aina tiennyt hoitajana, että tajuton ja nukutettu potilas kuulee, vaikka ei ole tässä tietoisuudessa.  Kosketin ja puhuin koko ajan nukutetulle läheiselleni.

….Oli myöhä ilta, laitoin käteni läheiseni rinnan päälle, toivotin hänelle hyvää yötä, ja että aamulla nähdään.  ”Hän kuuli sinut”.  Anestesia lääkäri sanoi minulle. Hän sanoi, että läheiseni sydän reagoi puheeseeni ja kosketukseeni.  Tämä kokemus oli minulle huikea. Nyt ymmärrän oikeasti puheen merkityksen, myös hoitotyössä.

Toivoisinkin, että jokainen hoitaja ja lääkäri tekisi niin. Potilas ei ole vain potilas, vaan ihminen. Oli myös huikea kokemus olla hoitajana, läheisen roolissa. Seurata sivusta hoitohenkilökunnan tekemistä. Sanoinkin monelle, ja kiitin kuinka hyviä hoitajia ja lääkäreitä he olivat.

Jokaisen on hyvä miettiä mitä varten tekee työtään. Kosketus, sanat, ilmeet ja eleet, ne näkyvät kauas. Ne ovat osa hoitoa, niin potilaan kuin läheisten kohtaamisia. Jos hoitaminen ja kohtaaminen muuttuu liukuhihnatyöksi, silloin on syytä hakeutua muuhun työhön.

Vaikea hetki tuo ihmisiä yhteen. Se voi myös erottaa, ihmiset toistaan. Tämä kokemus antoi minulle itselle sen, että opitaan olemaan hetkessä ja antamaan anteeksi.

”Anteeksi antaminen ja irti päästäinen. Oppia ajattelmaan mikä on totta tässä ja nyt.   Uskalletaan kohdata läsnä oleva hetki, ilman pyrkimystä asioiden edelle. Joskus on unohdettava menneet ja päästettävä irti. Totuus on jokaisen oma, ja se miten omaa totuttaan käyttää.”

Joten tästä kokemuksestani otan mukaan vuoteen 2019;  Kuuntelen omaa totuuttani, osaan olla läsnä ennekuin se on myöhäistä ja haluan olla oma aito itseni.

Vuoteen 2019, otan mukaan armollisuutta, rakkautta, lempeyttä, runsautta ja kaikkea sitä hyvää mikä on minulle korkeammaksi parhaaksi tarkoitettu. Sitä ennen, päästän irti kaikesta siitä, mikä ei palvele minun kasvuani ja kehitystäni. Kiitollisena nyt voin nähdä sen, kuinka menneet vuodet ovat auttaneet minua etenemään elämässä tähän hetkeen, ymmärykseen, tietoon ja taitoon.

Tahdon jakaa pyytteettömyyden ajattelua, sillä minua on autettu rakkaudella ja runsaudella, joka tulee pyyteettömästi.

Hyvää ja rakkaudellista sekä menestyksellistä matkaa omalle elämänpolulle.

Syntymäpäiväni kynnyksellä, toivotan tervetulleeksi keltaisen värisyklin ja päästän irti oranssista värisyklistä. Tiedän yhä paremmin, kuka olen. Elämä on matka itseensä. Matka kestää niin kauan, kuin se on suuriin kirjoihin kirjoitettu.

Helina